Ruusu kuin Karjala itse

Jos haluat saada sähköpostiisi ilmoituksen uuden blogin ilmestyttyä, klikkaa oikealla valikkojen jälkeen olevaa kuvaketta ”W Seurataan Minun Karjalani”.

”Taas ruusut käy kukkimaan

Tuoksua täynnä on maa

Mietteeni sinne taas vie

Missä on ruusuinen tie.”

Raimonds Pauls – Andrej Voznesenskij – Vera Telenius

Tutkimusten mukaan tuoksumuisti on ihmismielessä kuvallisia ja sanallisia muistoja vahvempaa. Yllä siteeramani, alun perin latvialainen iskelmä Dāvāja Māriņa, Māra-neitokainen, tuli 1980-luvulla tunnetuksi venäjänkielisestä versiostaan suomennettuna listahittinä Miljoona ruusua. Laulu kertoo ruusun tuoksun tuomista muistoista, jotka herättävät henkiin ensimmäisen rakkauden. Rakkausmuistoja tietysti on meistä jokaisella sekä onnellisia että vähemmän muistelemisen arvoisia, mutta jokainenhan lopulta päättää itse, mitä muistelee ja mitä taas mieluiten ei. Joka tapauksessa ruusun tuoksun tiedetään tekevän ihmisen lukuisilla eri tavoilla onnellisemmaksi ja tyytyväisemmäksi.

Ruusulajeista maailmanlaajuistesti levinnein on Suomessa karjalanruusuna tunnettava Rosa acicularis. Suuren ruusukirjan mukaan se on ainoa ruusulaji, jota kasvaa luonnonvaraisena sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Euroopassa karjalanruusua kuitenkin esiintyy luonnonvaraisena vain Suomessa, Venäjällä ja parilla paikkakunnalla Ruotsissa. Suomessa luonnonvarainen karjalanruusu on yleisin alueilla, joille äidinpuoleiset suomalaiset juureni Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa vievät. Blogisivujeni ylälaitaa koristavat siksi karjalanruusut äitini pohjoissavolaisesta haarasta minulle sukua olevien Marian, Jennin ja Suvin leikkimökin kupeelta Savonlinnasta.

Siltä varalta, että karjalanruusuksi yhteisvoimin tulkitsemamme ei sitä lopulta olisikaan, tässä vieressä todistetusti aito karjalanruusu Liperistä, vaarini isoäidin kotikyliltä: kuvan otti heinäkuun alussa 2020 ihan tätä blogiani varten eräs Karjalan ja siinä sivussa myös karjalanruusujen asiantuntija, johon tutustuin yhteisen työprojektin myötä liki kymmenen vuotta sitten.

Kaiken kaikkiaan minulla on kaikkiin Karjaloihini liittyviä ja ehdottomasti muistelemisen arvoisia muistoja todella paljon.

Lapsuus Etelä-Karjalassa Lappeenrannassa hahmottuu lapsenkorkeudelta katseleminani muistikuvina. Kodin vierestä kulki mukulakivikatu, joka tärisytti ikävästi lapsenrattaita, nukenvaunujani ja myöhemmin pyöränsarvista kiinni piteleviä käsiäni. Raatihuonetta vastapäätä olleen Yhtymän kaupan edessä oli pihan puolella puomi hevosten sitomista varten, ja ilokseni hevosia näkyi siihen sidottuina useinkin. Poliisi- ja palolaitoksen kortteli on jäänyt mieleen myös, etenkin ”Palokunnan Punainen Kukko”, joka oli metallista tehty tuuliviirikukko palolaitoksen puurakennuksen katolla. Se ei kummastuksekseni kyllä ollut olleenkaan punainen. Yhdyspuisto ”Hengenvaara-salama-salama-salama”-kylttisine muuntajineen ja pelottavan korkeine sinisine liukumäkineen. Pusupuisto valleineen, soittolavoineen ja puistovahteineen, joka ankarana kielsi meitä ensimmäisen parhaan ystäväni Outin kanssa astumasta nurmikolle. Pikkuveljeni istui kiltisti rattaissa ja oli turvassa, mutta minua pelotti vaikka äiti oli vieressä, kun luulin koppalakkista poliisiksi ja meidän tietämättämme olleen jonkinlaisia roistoja. Viisto ilta-aurinko ja se sama pikkukaupungin ikuinen, kiireetön ikuisen lauantai-illan tunnelma, jota lempikirjailijani Sirpa Kähkönen niin samaistuttavasti kuvaa Kuopio-sarjan kirjoissaan.

Lapsuuteni elämänpiiriä rajasivat kolme kirkkoa, joista kaksi näkyi varhaislapsuuden kodin ikkunoista – sininen Lappeen kirkko ja punainen Lappeenrannan kirkko – ja kolmannen kellot kantoivat kepeästi Linnoituksen mäeltä myöhempään lapsuudenkotiini Pusupuiston laitaan. Tiesin pikkutytöstä asti, että ne ovat ne ortodoksikirkon kellot, ja että äidin suku oli ollut ortodokseja ”ennen sotia”. Ja että siellä kirkossa oli minun omat isovanhempani vihitty ja että siellä oli Wsevolod ja baabu ja mummoni jo reilut 110 vuotta sitten ”pikkusena tulirokkoon kuolleet” siskot Anna ja Olga, heidän nuori ja valokuvassa surusilmäinen isänsä Konstantin ja äitini pikkuruinen vauvasisar Marjatta saatettu sille viimeiselle matkalleen ”nukkumaan nurmen alle” ortodoksiselle hautausmaalle, niiden valkoisten, poikkipuullisten ”kreikanristien” alle, joita sieltä muistan lapsuudestani ja jotka jossain vaiheessa korvattiin ajan hammasta paremmin kestävillä hautakivillä. Samaiselta hautausmaalta englanninopettaja otti meidät aikanaan yläasteikäisinä kavereiden kanssa kiinni välitunnilla epäiltynä tupakanpoltosta. Mitä emme silloin tosiaankaan tehneet vaan päinvastoin: me nautimme siellä raittiista ilmasta, ja minä katselin samalla sukulaisteni kauniisti laitettuja hautoja ja tunsin hiljaista yhteenkuuluvaisuutta niiden kanssa, jotka olivat olleet ennen minua.

Vanha Huokausten silta 1960-luvulla oli lapsen näkövinkkelistä huiman korkea ja jyrkkäportainen rautatiesilta, jonka alta junat kuljettivat puutavaraa Pikisaaren sahalta jonnekin, ja joka oli ylitettävä päästäkseen meidän puoleltamme rataa Lönnrotin kansakoululle, jossa jo vaarikin oli pulpettia kuluttanut. Pelkäsin sillan ylittämistä joka päivä kaksi kertaa, se oli niin korkea ja avoin. Kerran minulta putosivat kouluun raahaamani sukset alas rautatiekiskoille. Sieltä ne haki kaverini, naapurin poika, itse en hirvinnyt, kun olin jo kerran saanut risua käytyäni vastoin nimenomaista kieltoa muiden lasten kanssa laskemassa ratavallia alas pahvinpalalla.

Mukavia muistoja ovat myös lukuisat omenavarkaissa käynnit vanhan Hermannin pihalla syyspimeällä ja hänen oikeutettua kiukkuaan rohkeasti uhmaten, samoin kuin  kaikki huimat ja mielikuvitusrikkaat leikit korttelin eri-ikäisten muiden lasten kanssa pihoilla ja kellareissa – etenkin Eva-Lis Wuorion minua sydänjuuriani myöten sävähdyttäneeseen kirjaan löyhästi pohjannut, kuukausia jatkunut leikki ”Tunnussävel, vaara uhkaa”, jossa olimme urheita puolalaislapsia toisen maailmansodan aikaisessa miehitetyssä Varsovassa. Patria-hotellin pannuhuoneessa nähdyn pirun sen sijaan olisin mielelläni jättänyt kokematta, muistokin kynttilänvalossa tehdystä tutustumisretkestä vei yöunet pitkäksi aikaa.

Kavereiden kanssa puhuin ”karjalanmurretta”, sitä Lappeenrannassa puhuttavaa iloista ja soljuvaa miekuttelua, jota äidinpuoleiset isovanhempani puhuivat kuolemaansa saakka ja joka elää ja voi hyvin nykyisinkin. Äidinkieleni se ei kuitenkaan ole, vaikka pidänkin itseäni natiivipuhujana ja korvaani käyvät ikävästi sellaiset vitsimielessä väännetyt yritelmät, joissa kaikki ei ole kohdallaan. Kotonani puhuttiin 1950-luvun helsinkiläistä yleispuhekieltä ja siksi ihan eri tavalla kuin missään muualla ympärilläni. Jo varsin pienenä opin, ettei kodin tavalla kannattanut puhua kuin kotona tai sai kuulla ikäviä huomautuksia. Kodin kieli on myös se kieli, jonka olen asiaa sen kummemmin miettimättä siirtänyt elämän evakkona ulkomailla asuessa omalle tyttärelleni. Hänen äidiltä saamansa kieli on sitten jonkinlaista 1950-luvun hesalaisesta minun käytössäni edelleen kehittynyttä yleispuhekieltä, joka hänen Suomen serkkujensa korvissa kuulemma kuulostaa ”vanhanaikaiselta suomelta”.

Se, mitä äidinkielellä eri yhteyksissä tarkoitetaan ja mikä äidinkieleksi koetaan ja miten kielistä sellaisia tulee tai jää tulematta, ovat kaikki aiheita, jotka kiinnostavat minua syvästi, ja tulen palaamaan niiihin blogieni mittaan kerran jos toisenkin.

Lapsuuteni Karjalaan kietoutuu mielenmaisemassani myös Viipuri, jonne isovanhempani olivat muuttaneet vuonna 1934 ja jossa äitini syntyi keväällä 1938. Kertomukset mummon evakkomatkasta vauvoineen olivat minulle lapsuudesta asti tuttuja mutta jäivät näin jälkeenpäin ajateltuina oikeastaan aina jollain tapaa kesken: ”koko koti meni, ei jääny ni mitä” ja ”mie en niitä valokuvija ymmärtäny ottaa, vauvalle vaatteita vaa ja itellekii koha jotakii”. Minä taas en silloin ymmärtänyt kysellä tarkemmin, kun olisin vielä voinut. Mutta onneksi äiti tietää ja muistaa paljon.

Vasta melko aikuisena ymmärsin paremmin senkin, millainen paikka kanavakirjotussa taulussa toisen mummolan seinällä riippunut Viipuri linnoineen ja Torkkelinkatuineen ja Monrepos-puistoineen oli ollut ja millainen rooli tuolla vilkkaalla ja monikielisellä kaupungilla oli isovanhempieni ja kaakkoissuomalaisten ja kannaksenkarjalaisten elämässä. Pääsin käymään Viipurissa isäni sisaren mukana melko pian sen jälkeen, kun laivaristeilyjä sinne Saimaan kanavaa pitkin ylipäänsä alettiin tehdä. Ensimmäisen Viipurin-reissuni vuodesta minulla ei ole tietoa, eikä tätä muista äitikään, mutta sen on täytynyt olla 1970-luvun alkuvuosia. Reissusta itsestään ja Viipurista en nimittäin muista ni mitään muuta kuin tätini kipakan eteläsavolaisen kiukun, kun joku tullitarkastaja yritti takavarikoida tädin mahdollista viileyttä vastaan kassiinsa varaamat, haaravahvistetut Nylon-sukkahousut. Myöhemmin ymmärrykseni Viipurista ja äitini varhaislapsuudesta siellä mutta myös Viipurista Suomen-karjalaisuuden jonkinlaisena ytimenä on syventynyt, ja ehkä vielä kirjoitankin tästäkin jossakin tulevassa blogissani lisää.

Ylioppilaasta aikuiseksi kasvoin Pohjois-Karjalassa. Joensuuhun venäjää opiskelemaan lähtiessäni en tiennyt, että minulle niin rakkaan vaarini äidinäiti oli Viinijärven Liperintaipaleen Sotkuman kylästä, 1800-luvun lopulle sinnitelleeltä ortodoksikarjalaiselta saarekkeelta savolaisten keskellä. Sitäkään en tiennyt, että Liperi tulisi myöhemmin elämässäni sukututkimuksen kautta sitomaan minun juuriani monen opiskeluaikana tutuiksi tulleiden ja siitä asti elämässäni mukana kulkeneiden ystävieni juuriin. Tuskinpa juureni Pohjois-Karjalassa ja sukulaisuudet siellä olisivat tuolloin minua kiinnostanetkaan ainakaan siinä määrin kuin myöhemmin, vaikka niistä olisin tiennytkin, siksi voimakkaasti olen aina tuntenut yhteyttä äitini suomenvenäläiseen sukuun. Se tuli minulle lapsesta tutuksi ja läheiseksi mummon ja hänen sisarensa venäläistä Lappeenrantaa käsitelleistä tarinoista, joita uteliaana kuuntelin ja joista sittemmin kovin vanhanaikaiseksi ja romantisoiduksikin osoittautunut käsitykseni venäläisyydestä muodostui.

Opiskeluaikoinani 1980-luvulla Pohjois-Karjala oli vielä vain joku minulle uusi ja erilaista karjalanmurretta vääntävä Karjala Joensuun ympärillä, ja Joensuu taas vain se kaupunki, jossa opiskelin venäjää ja jossakin vaiheessa vähäsen sitä tupakanpolttoakin ja muuta aikuiselämää. Huomattava osa noilta ajoilta jääneistä ystävistäni oli muita eteläkarjalaisia tai pohjoiskarjalaisia tai kaikenlaisten Karjaloiden evakoiden jälkeläisiä. Opin puhumaan pohjoiskarjalaisittainkin, ja monista ystävistä tuli sittemmin myös työtovereita Karjalan kentille – niin myös vieressä olevan kuvan ottajasta.

Vaikka venäjää opiskelinkin, opiskeluvuodet Joensuussa myös alkoivat sitoa minua yhä tiukemmin yhteen karjalan kielen kanssa ja herättivät sen rakkauteni karjalaan ja ylipäänsä uhanalaisiin kieliin, johon tulen toistuvasti palaamaan tulevissa blogeissani. Maisterinopintojeni lopputyön aihe – venäjän kielen vaikutus karjalan ja vepsän lauseoppiin – sysäsi minut tielle, jolta ei ole ollut paluuta ja jota monet blogeistani tulevat niin ikään käsittelemään.

Karjalaani ja karjalaan kasvoivat Joensuun vuosinani ne juuriversot, joista kehittyi koko myöhempi työurani kielentutkijana ja sosiolingvistinä.

Neuvostoliitossa elettiin 1980-luvun jälkipuoliskolla perestroikaa, ja yksi sen ilmenemismuodoista oli neuvostoliittolais-suomalaisen tieteellisen vaihdon ulottaminen opiskelijoihin. Sain Suomen Akatemian kautta jonkin hyvin pitkänimisen opiskelijavaihtostipendin, joka vei minut kesällä 1989 ensimmäiselle kenttätyömatkalleni Karjalan tasavallan keskiosiin Seesjärven rannoille. Yhdessä toisen suomalaisen opiskelijan kanssa liityin Petroskoissa Pekka Zaikovin johtamaan sikäläisen yliopiston opiskelijoiden kenttäkurssiin ja opin tuntemaan ensimmäiset omanikäiseni Venäjän-puolen karjalaiset. Teimme pitkiä työpäiviä ja vietimme yhdessä pitkiä mukavia iltoja. Alla olevassa kuvassa taidetaan kyllä viettää jonkinlaista huilaustaukoa, oli nimittäin todella kuumat kesäsäät, etenkin kun minulla oli käytännöllisistä syistä mukana vain musta kesämekko. Ja se Karjalan taivas tosiaankin oli niin sininen ja korkealla ja ne järvet niin kirkkaita ja viileitä, ja me kaikki olimme itsekin niin nuoria ja raikkaita vielä.

Seesjärven Karjalassa minulle avautui kokonainen uusi maailma: karjalan kieli, jota siihen aikaan oli mahdollista opiskella vain yhden luennon verran osana Lähisukukielten kurssia, olikin oikeiden ihmisten oikeaa arkea, kieli, josta he sujuvasti vaihtoivat venäjään ja takaisin karjalaksi. Kieli, jonka kerrottiin minulle olevan kuolemassa, koska nuoret eivät sitä puhu eivätkä lapset enää opi perheissä. Kieli, jonka kauneus ja uhanalaisuus pakahdutti sydäntä ja herätti halun yrittää vaikuttaa omalta osaltani siihen, että karjalan kielellä kuitenkin olisi valoisampi tulevaisuus.

Myös Seesjärven Karjalaan ja sittemmin myös Tverin Karjalaan ja nyt viimeksi kuluneen vuoden aikana Suomeen asettuneiden vienankarjalaisten keskuuteen suuntautuneista haastattelumatkoistani ja niiden aikana kohtaamistani upeista ihmisistä ja heidän kielestään ja elämästään tulen kirjoittamaan paljonkin tulevissa blogeissani.

Karjalanruusu on ruusu, joka tekee runsaasti juuriversoja ja leviää nopeasti laajoillekin alueille. Karjalanruusun juurivesat kuitenkin myös tuhoutuvat helposti, jos ei niitä huolellisesti varjella. Sama pätee karjalaisuuteen ja kaikkiin karjalaisiin kielimuotoihin. Niiden varjeleminen ja elinvoimaisina pitäminen onnistuu vain, jos ne välittyvät meiltä seuraaville sukupolville. Tätä blogisivua kirjoittaessani olen miettinyt, että olenkohan itse oikeastaan välittänyt omalle tyttärelleni omasta karjalaisuudestani kovinkaan paljon, vai ovatko kaukana Karjalan kunnailta asumamme nyt jo vuosikymmenet tehneet tehtävänsä ja Karjalat ja niiden maisemat ja ihmiset ja kielet hänelle vain jotakin minun työhöni liittyvää, joka ei kosketa häntä henkilökohtaisesti millään tavalla?

Kun karjalanruusukin kuitenkin on uhanalaisuusluokitukseltaan selkeästi elinvoimainen ja menestyy hyvin mitä erilaisimmissa kasvuympäristöissä lehtometsistä vaarojen kuiville rinteille, ehkä jotakin sentään on minulta kuitenkin siirtynyt tyttärellekin karjalaisuudesta ja rakkaudestani kaikkiin Karjaloihini ihan luonnostaan, osana meidän tapaamme olla yhdessä ja rakastaa ja tukea toisiamme, egal was war, was ist, und was wird – sama se, mitä on ollut, on ja tulee olemaan. Toivon todella, että näin olisi. Sillä tulevaisuushan voi olla valoisa vain siellä, missä tänään tehdään tietoisesti valintoja paremman huomisen puolesta, oli sitten kyse läheisistä ihmissuhteista, karjalaisuudesta tai luonnon monimuotoisuuden tai karjalan ja maailman muiden uhanalaisten kielten säilyttämisestä.